Kun sanoitukset tapahtuvat Suomeksi, on se ennenkaikkea taitolaji. Näinpä Rautiainen jää minun mittapuullani heimoveljiensä, Annalan, Hynysen ja muiden varjoon. Toki näissä sanoituksissa mies ei tällä levyllä paljoa kynäillyt. Tekstejä tekivät lähinnä Tomi Tuomaala. Marja Mattlar (Lintu) ja jo mainittu Mokoman sanailija Marko Annala, joka avasi lyyristä arkkuaan yhteistuumin itse Rautiaisen kanssa yhden kappaleen verran. Ja jos nyt oikein kritiikin poluille lähdetään, niin eipä miehen laulutaidoillakaan ketään suohon lauleta. Se kun on lähinnä sellaista hoilotusta, ja juuri tähän se ensimmäinen maistiainen tältä orkesterilta kaatui, kun ensimmäinen kappale Rajaton Rakkaus jyräriffeineen pärähti erään muuttoauton kaiuttimista. Muistan tuona kauniina kesäisenä hetkenä uhkaavani heittää sen levyn ulos jo ensimmäisten säkeiden jälkeen. Se jäi kuitenkin tekemättä. Mutta itse musiikki toimi kyllä muistaakseni heti, ja sitten myöhemmin, varsinkin kappaleet: Rajatila, 62 ja todella kaunis Lintu, tekivät suuren vaikutuksen.
Ja kun yksinkertainen on kaunista, ei voi kieltää sitä tosiasiaa, että Rautiaisen riffit ovat perkeleen tiukkoja. Eli juuri tämä haudannee alleen ne paitsioon jättävät sanoitukset.
Aina kun tällaisia listoja tekee, niin Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen kohdalla pitäisi kai lukea se ensimmäinen täyspitkä, eli Lopunajan Merkit, mutta mielestäni tämä järjestyksessään toinen menee nenän verran edelle. Sanoisin, että tässä on hivenen toimivammat soundit ja muutama rautaisempi biisi. Ei voi mitään.
Mutta mitenkä se sitten loppuikaan. Rautiainen orkestereineen teki ns. Dingot. Pari hyvää levyä, asennepaidat yms. sälä teki kauppansa ja sitten yleisö, ja ilmeisesti myös itse orkesteri kyllästyi tekemäänsä. Ja kyllähän se niin oli. Viimeiseksi jäänyt levy, Kylmä Tila jätti nimensä mukaan saman vaikutelman ainakin minuun.
Yksi asia on kuitenkin varmaa. Timo Rautiainen Niskalaukauksineen jätti lähtemättömän vaikutuksen suomalaiseen musiikkiin, varsinkin raskaampaan osastoon. Heidän jälkeen kotimaan kielikin metallimusiikissa voi olla uskottavaa, vaikka moni yrittäjä heidän vanavedessä karille ajoikin. Mutta kun levy-yhtiöt eivät tunnetusti olleet tuolloinkaan tyhmiä, oli jokaisella oltava oma Suomeksi laulava hevibändi. Valitettavasti.
Pienenä vinkkinä voin kertoa, että kannattaa lukea tätä orkesteria koskeva kirja. Se avaa hieman noiden lyriikoiden salaisuuksia, koska kieltämättä itse sarvipääkään ei ota niistä välillä tolkkua.
