Tämä 1998 julkaistu Nightwing tekee kuitenkin poikkeuksen. Aina kuudenteen kappaleeseen asti, josta se tappavan tylsä Marduk nostaa taas ruman päänsä esiin. Vaikka hitaammassakin Mardukissa on hetkensä, loppuu tämä levy viidenteen kappaleeseen kuin seinään. Siinäpä ne huonot puolet olikin.
Levyn aloittava ensimmäinen musiikillinen osuus on Bloodtide, joka sotaisan ulosantinsa puolesta on kohtuullinen kappale, joka olisi tosin saanut olla noin puolet lyhyempi. Mutta sitten rämähtää. Toinen biisi Of Hell's Fire naputtaa sellaisella voimalla, että oksat pois. Kertosäkeen tuplabasari vyörytys ei jätä vieläkään kylmäksi. Tätä seuraava sähäkkä Slay the Nazarene jatkaa samoilla linjoilla, ja näistä kahdesta Blast -palasta voikin jo aistia tulevan Panzer Division Marduk -levyn linjaa. Mutta sen aika tulee myöhemmin tälläkin palstalla.
Albumin ehdoton helmi on nimikko kappale Nightwing. Vähälle huomiolle jäänyt biisi on monipuolisuudellaan osoitus, että Marduk olisi ehkä halutessaan voinut haastaa naapurimaan nokinäpit. Kappale ei nimittäin ole se tyypillisin Marduk veivaus, jossa vauhtia on myydä asti, vaikka siihen poljentoon tämäkin pohjautuu. Biisin loistavat ja ennenkaikkea onnistuneet tempovaihdokset ja melodiset kitarat antavat tarttumapinnan jo ensi kuulemalta. Mielestäni ehdottotonta Marduk eliittiä koskaan.
Levyn soundeista vastaa Peter Tägtren ja Abyss -studio, missä äänitettiin varmasti joka toinen tuotos 90-luvun lopussa. Ehkä tämän jopa yliarvostettun äänityspajan luoma soundi, joka tässä tapauksessa ei ole liian kliininen, tekee tästä(kin) levystä ajattoman. Kappaleiden paremmalla toteutuksella se olisi jopa ansioitunut paremminkin.
