On aika avata uusi osio tässä kokoon kuivumassa olevaan blogiin. Tässä osiossa nillitetään rakkaasta ja harvoin harrastettavasta harrastuksesta nimeltä ralliautoilu. Tuntemuksista, ja ennenkaikkea sen mukanaan tuomasta vitutuksesta, joita lähinnä aiheuttaa keskusjärjestömme AKK. Toki muutakin mukavaa ja ärsyttävää varmasti lajin parista kirjoitellaan, jos aihetta on.
Tämä osio on hyvä alottaa valottamalla lajin saloja toimiston puolelta, eli kartanlukijan paikalta.
Kartanlukijahan on se, jota kukaan ei koskaan muista kun mestaruuksia voitetaan, vaikka mielestäni ansio kuuluu myös niille hiljaisille puurtajille, joiden työpäivä venyy ammattilais - ja miksei myös amatööri tasolla pitemmiksi, mitä itse kuljettajan. Hommaa piisaa nuottien puhtaaksi kirjoittamisessa yms. Mutta ennenkaikkea kartanlukija pitää kuljettajan aikataulussa, koska rallissa operoidaan minuuttiaikataululla. Siinä "ohessa" kartanlukija pitää myös kuljettajan tiellä, niin erikoiskokeen kuin siirtymnätaipaleenki aikana. Ns. navetankierto ralleissahan erikoiskokeet ajetaan valmiista tiekirjasta, muutoin hommat toimistossa on jokseenkin samat.
Ehkä huvittavinta takavuosina kartanlukijoiden arvostuksen kannalta oli se, kun auton ikkunoissa ei enää ollut kuin pelkän kuljettajan nimi. Se viimeinenkin seikka tyhmempienkin huomata, että siinä ohikiitävässä autossa on toinenkin ohjastaja oli poissa. Tämä "kunnia" on kuitenkin nyttemmin palautettu, ja parivaljakon heikompi palkkainenkin on nimensä auton kylkeen saanut takaisin. Eikä turhaan. Itse katson asiaa niin, että hyvällä kartanlukijalla voidaan voittaa ralli, ja hyvä kartanlukija voi voittaa useita tärkeitä sekuntteja erikoiskokeilla, ennenkaikkea "pimeissä" ralleissa.
Kartanlukijan tehtävä ei anna armoa. Ainutta virhetta ei saa tapahtua. Siinä missä kuljettaja saa esimerkiksi MM-tasolla tehdä viikonlopun aikana useita pieniä virheitä, ja miksei isompiakin, on kartanlukijan oltava hereillä aamusta ihan iltaan asti. Ihan siihen viimeiseen huoltoparkin aikatarkastusasemalle saakka opastaen kuskia näissä aikataulu kiemuroissa Parc Fermeineen (ns. suljettu alue).
Kartturin mokista siis rankaistaan. Ennenkaikkea ajallisesti ja väärän nuotin antamisesta saattaa koitua myös useimmiten töitä tallissa. Siitä pienenpinestä minuutti virheestä saatetaan sakottaa 10 sekunnista useisiin minuutteihin. Minuutti rallissa on päivä. Sitä ei ajamalla saa kiinni. Se on tekemätön paikka lähes missä lajissa hyvänsä.
Kuljettajan suusta monesti kuulee, kuinka
minä ajoin ja
minä voitin. Mutta sitten kun pelti rytisee tai tekniikka pettää, vaihtuu ääni kellossa ja sanan minä tilalle vaihtuu me.
Me ajettiin ulois jne jne. Näin se valitttavasti menee. Koiran hommahan se kartanlukijan virka on!
Suomalaisissa lajin valmennusryhmissä on onneksi myös koulutusta kartanlukijoille. Tämä varmaankin siksi, että lajin kärkiryhmän vetäjänä toimii entinen Tommi Mäkisen purkkiorja Risto Mannisenmäki. Myös F-Cupin puolella konttorirotat taistelevat omista pisteistä, mikä on hyvä lisä tähän omituiseen omissa kuppikunnissa pyörivään ihmislajikkeeseen. Kartanlukijat ovat siis saaneet tunnustusta myös rallin järjestäjien ja kattojärjestön puolelta viime vuosina.
Itse jouduin näihin koiran hommiin puoli vahingossa. Räpeltäminen alkoi vuonna 2003 Suopunki rallista, josta on taivallettu pitkä ja kivinen tie useine keskeytyksineen. Toki se kuuluu lajin luonteeseen. Ralleja ei välttämättä ole CV:een montaa vuodessa tullut, mutta vähintään se yksi, eli paikallinen Kemi ralli, johon on aina PAKKO päästä mukaan. Ralleja taitaa olla kaikenkaikkiaan kohta 20. Paljoa se ei ole, mutta kokemusta se on tuokin ja kaikenlaista on nähty ja koettu. Sormi ei enää mene herkästä suuhun sääntö kieruroiden ja rallin sisäisten tapahtumien keskellä. Tiesilmäkin on kehittynyt ainakin omasta mielestä. Tässä kai se pienikin kokemus aloittelijaan verrattuna näkyy. Toki aloittelijoitahan tässä kuitenkin edelleen ollaan. Viilipyttynä on pysytty, vaikka jokseenkin kiivas luonteeltani väliin olenkin. Etunsa silläkin.
Viime vuosi oli raskas. Ainoa ralli jossa olin osallisena oli siis tämä paikallinen, jossa Mitsubishin tekniikka teki temput. Vuosi oli myös raskas henkisesti. Sovitut asiat eivät pitäneet. Sovitut sponsori kuviot eivät menneet kuten oli minun kantilta sovittu, ja vaakakupissa alkoi painaa raha, vaikka amatööri tasolla kinttupoluilla kiviä kierrellään. Nämä asiat on kai kaiketi unohdettu.
Silloin kun ystävyyden ja kaiken pahan alun, eli rahan vaakakupissa alkaa raha painaa enemmän ollaan huonoilla vesillä. Se ei ole enää mukavaa, ja se saattaa alkaa syömään kemiaa auton sisällä, mikä on tärkeää. Kun kemia toimii ja vieressä istuva tunnetaan kaikine kommervenkkeineen, ovat ohjeet ja yleiset kuviot helppo sopia. Harrastuksenhan pitäisi kuitnkin olla hauskaa, vaikka se kallista onkin.
Ensi vuosi on jälleen arvoitus. Ollaanko mukana vai ei olla. Saatanan mukavaa on aina ollut, vaikka pettymyksiä mahtuu mukaan enemmän kuin onnistumisia. Nämä onnistumiset maistuvatkin silloin paremmalle, kun alla on huonompi suoritus. Luonnollisesti.
Ralli on myös viime vuodet ollut reikä arjesta ja kurjuudesta pois pääsyyn. Höyryt tulevat adrenaliinin mukana mukavasti kartanolle ja arjen murheet unohtuvat hetkeksi. Tätä kai harrastukselta haetaan, ja toivottavasti jatkossa myös näin.
