Yhtyeen solisti Glen Benton kaipaa tuskin esittelyjä, mutta kaveri on juuri se, joka aikoi tirvaista itseltään nirrin 33-vuotiaana, juhlistaakseen jeesuksen kuolemaa. Ja tämä samainen Mr.Bentonhan tuli myös kuuluisaksi otsassa olevasta polttomerkistä. Jos nyt joku ei sitä tiedä, mitä tämä merkki esittää, ei taida tietää paljon muutakaan merkittävää musiikin saralta, tai yleensä mistään, joten jätetään se tässä asian yhteydesssä mainitsematta. Asiathan tietenkin muuttuu ja tuo itsemurha jäi vain mutinaksi tuuleen ja ehkä myyntipuheeksi tuleville nauhoituksille. Shokeeraaminen oli tuohon aikaan verrainollinen levymyyntiin.
Sivuseikkana täytyy tehdä pieni havainto. Jokainen levy, minkä tässä Top 100 listassa olen tähän mennessä julkaissut, pitää näköjään sisällään jonkinnäköisen hullun tai lievästi järkyttyneen urpon. Mistä se sitten kertoo? Kertokoon ken voi.
Levy muistuttaa rakenteellisesti ehkä Slayerin legendaarista Reign in Bloodia, mikä tulee mieleen ainakin lähes samansuuntaisten soolojen suhteen, mutta mielestäni on myös toinen yhtäläisyys. Se on kappaleiden tempo ja aggressiivinen ulosanti. Jo ensimmäinen biisi, jossa helvetin portit avataan, lyö hampaat turhia kyselemättä kurkkuun. Levyn toinen kappale, Sacrificial Suicide, näyttää viimeistään mistä on kyse. Todellista jumalanpilkkaa alusta loppuun. Kyseisen ylistyksen vanhalle kehnollehan kitaristi veljekset ovat väsänneet jo rippikouluiässä, minkä kyllä sen kaikessa lapsellisuudessaan huomaa, laskematta silti mitenkään sen arvoa. Päinvastoin. Seuraava rienaus, eli Dead by Dawn on varsin mukavaa riffittelyä ja mielestäni muodostuu levyn helmeksi. Tasaisen hyvä, talossa ja puutarhassa tappava levy, ja lopussa kun helvetinportit suljetaan on olo lyöty. Itseasiassa nämä alkuun ja loppuun sijoitetut porttien narinat ovat nerokkaita oivalluksia introjen ja outrojen suhteen, mitkä yleensä ovat järkyttävää huttua, pitäen sisällään turhaa surinaa tai muuta joutavaa koti Casiolla viritettyä ujellusta. Lyhyestä se on saatana virsi kaunis.
Nyky Deicide ei enää minulle paljoa anna, vaikka muutamia kovia kalman katkuisia biisejä sieltä vielä esiin pulpahteleekin. Ainakin Homage for Satan ja Scars of Crucifix tulevat näin äkkiseltään mieleen.
Milloinkahan ne muuten saavat tämän retkueen rahdattua tänne Suomeen. On nimittäin perunut joka ainut kerta, kun tätä kulttuuri tekoa ollaan yritetty. Jalometalli 2009? ...Taitaa kuitenkin olla Tuska festarin heiniä.
