Metallica: Death Magnetic

On aika esittää mielipide uudesta Metallica albumista Death Magnetic vaikka ei sitä edes minulta kysytä. Todettakoon heti tähän kärkeen, että odotukset ei ainakaan henklökohtaisesti hiponeet pilviä, varsinkaan sen demo- kötöstyksen jälkeen. Rima oli matalalla ja hiuksen hienosti tämä sen riman ylitti.

Aluksi täytyy todeta, että ei tämä mitään isojen poikien paljon mainostamaa "easylistening" kamaa ole, eikä varmaan siihen ole tähdättykään, mutta jos itseään pitää alkaa coveroimaan ollaan väärällä polulla. Tällä itsensä apinoinnilla tarkoitan lähinnä siitä, miten tämä levy on rakennettu. Soundien(huonojen) ja saman kaltaisten kappaleiden väliosien kera, tämä muistuttaa erehdyttävästi ...And Justice for All levyä. Jopa kappalejärjestyksen rakenne on sama kuin Justicella. Eli tällä väärällä polulta ollaan nyt eksytty metsän puolelle. Mutta vaikka tämä Justicea etäisesti muistuttaa, en välttämättä tarkoita sitä hyvässä mielessä, joten ei tämä nyt mitään nostalgia ryöppyjä aiheuta.

Kieltämättä alku lupaa liiankin hyvää, ihan vain tuottaakseen pettymyksen vanhetessaan. Ensimäinen biisi saa aikaan jopa pientä lennokasta jalanpoljentaa laminaattiin, vaikkei tämäkään kappale, lähinnä kestonsa takia meinaa pysyä kasassa, vaan rönsyilee päättömästi. Neljäs kappale on paljon radio- toistoa saanut ja palapeliltä muistuttava The Day That Never Comes, mikä on ehkä pahin osoitus itseltä varastamisesta. Sellainen "ihan hyvä" biisihän tämä on, levyn muun annin rinnalla, sitä ärsyttävää kitara tilutusta lukuunottamatta. Mutta en missään nimessä lue tätä hyväksi biisiksi.

Sitten se alkaa. Nimittäin levyn parhaan biisin, eli All Nightmaren Long:in jälkeen. Järkyttävää kuraa, mitä ei sitten viime levyn olla kuultukkaan. Jos heidän sanojensa mukaan 24 kappaleesta ovat parhaat tässä, en edes uskalla, enkä halua miettiä mitä kuraa ne loput olisivat olleet. Mutta eiköhän nekin dollarin kiilto silmissä vielä jotain kautta julkaista ja mukana on ihan varmasta vielä jatkoa Unforgiven- perseilysaagalle. Ihmeellistä miten yhdestä kappaleesta pitää tehdä puolenkymmentä versiota. Haiskahtaa palaneelle pakkopullalle.

Jokatapauksessa tämä uusin on vahva näyttö siitä, mitä väkisin puurtaminen saa aikaan ja katu-uskottavuuden palauttamista huonoilla soundeilla, jotka ovat saaneet ehkä enempi keskustelua aikaan, kuin itse levy. Huoletta tämä olisi voitu tiivistää Ep muotoon, nimittäin pitkästi yli tuntiin venytetty opus pitää sisällään yhden hyvän kappaleen ja 2-3 "ihan hyvää", loput aiheuttavat keskittymisvaikeuksia sekavien jämäriffien kera. Nipin napin tämä menee ehkä kuitenkin Loadien edelle, mutta todellakin vain nipin napin ja kompuroiden.

Ottakaa siis päät pois omista perseistänne ja avatkaa silmänne. Maailma on täynnä toinen toistaan parempia levyjä kuin tämä. Ei tätä ahnetta, mediapellejä kusipäitä sisällään pitävää retkuetta sen takia tarvitse fanittaa, koska se 20 vuotta sitten tehnyt viimeksi hyvän levyn, mitä nyt yritetään hätähuutona apinoida. Ja varsinkaan sen takia, koska se vittu Metallica. Herätkää!!! Kuunnelkaa niitä vanhoja ja etsikää uusia tuulia.

PS. Lopeta Hetfield se raitiselämä ja vihanhallinta- terapiassa ravaaminen. Nämä kun heivaat, voi olla, että jotain hyvää ja alkukantaista saataa vielä syntyä. Viha on se metalli musiikin suurin voimalähde.