Kaikki muu, paitsi hevi musiikki on paskaa ja se vasta paskaa onkin. Osa 2: Luomisen tuskaa

Viimeajat on aina paskalla kipittettyä tullut kainaloon kaapattua joku vanha Inferno magazine. Vuodesta toiseenhan näissä lehdissä on ne samat pumput antamassa mukamas syväluotaavia haastatteluja uusista tuulista ja kiertue-elämän kiroista. Kyllä se muusikolla on vaikeaa ja ankeaa elo, mikäli painettuun sanaan on uskominen.

Juttuhan menee kutakuinkin aina samalla sävyllä. Eli, kun artisti kehuu uusinta tulevaa musiikillista luomustaan parhaaksi soundeiltaan, sanoituksiltaan ja kuinka sen levytys-prosessi oli yhtä elävää helvettiä. Ja varsinkin kuinka mennyt vuosi on henkilökohtaitaisella tasolla riipinyt pienen muusikonretkun sielua. Huvittavan tästä tekee sen, että seuraavan levyn ilmestyttyä se edellinen onkin huonoin ehkä koskaan heidän tekemänsä. Yleensä sitä haukutaan tuotantoa, soundeja ja levy-yhtiön tekemää promootiota. Tai oikeastaan sen tekemättä jättämistä. Studiokin oli vähintään perseestä. Ja raotettuaan taas kerran sielunelämäänsä, se elämä olikin pienessä käymistilassa sen viime levyn aikaan. "...se ei kuullostanut meiltä..." on myös melko usein viljelty fraasi. Loppuunkulunut sellainen. Eli jos ihan tarkasti ottaen pilkku panettaa, maailma on täynnä vain ja ainoastaan hyviä levyjä. Artistin pitäisi kuitenkin ottaa huomioon ne realiteetit, että se kultasuoni ei ole ehtymätön.

Jos kuitenkin käy niin, että 10 vuoden kuluttua se samainen paskalevy on jostain syystä noussut jonkinlaiseen kultti asemaan, niin sitä sitten vuorostaan hehkutetaan taas vuorostaan onnistuneimmaksi ja tunnelmaltaan juuri siksi oikeaksi. Heikoimmillaan jotkut yrittävät tehdä väenväkisin sen klassikon uudestaan, jotkut paskaretkueet menevät jopa ja nauhoittavat sen klassikon uudestaan fiineillä soundeilla yms. Tunnelma on pilalla, ja puritanisti kiroaa artistin alimpaan helvettin. Toki levy-yhtiöillä on näissä aina rahanhajuiset näpit pelissä, mutta eiköhän vastuu ja halu yleensä tule artistin puolelta. Mitäpä se ihminen ei tekisi, jos kahisevaa on nippu nenän edessä. Eli paskapuheet boheemi taiteilijoista osoittautuu mutinaksi tuulessa. Rahaa ne tottelee.

Toinen asia, mikä joskus pistelee, on yleensä ainaiset apinonnit. Johonkin toiseen artistiin vertailua on myös lehdissä jatkuvasti. Tottakai, tämähän on yleistä jo levymyynninkin takia, mutta se ainainen itkeminen siitä, kuinka me tehdään omaa juttua rupeaa olemaan jo käsitteenä suhteellinen. Apinointi on apinointia vaikka se nuotti olisi hieman eri rivillä. Joku raja ja häpy näissäkin asioissa.

Esitetäänpä asia vaikka näin, että bändi nimeltä X kuullostaa bändiltä nimeltä Y. X kuitenkin väittää, että heillä on se oma "juttu". Niinkuin aina. Kuitenkin artisti X nimeää artistin Y:n suurimaksi muusakseen ja muutama selvä riffi on varastettu juuri suurimmalta innoittajalta. Eikö taiteen pitäisi kuitenkin olla aina jollain tapaa henkilökohtaista? Eihän tässä kukaan tietenkään kehota keksimään pyörää uudestaan, mutta se häikäilemätön apinointi vituttaa joskus suunnattomasti.

Vuosituhannen vaihde oli ehkä pahinta apinoinin aikaa, kun jokainen kellaripaskapumppukin yritti kuullostaa Göteborg- skeneltä. Eli In Flames ja Dark Tranquillity melodöödsi oli kova juttu. Ja 90-luvun loppupuolella, ainakin jokainen Saksalainen ja miksei muukin viiksimies yritti epätoivoisesti tehdä Dimmu Borgirin Ethronedia uudestaan. Heikolla menestyksellä tietenkin. Saksa on paska maa, sanoisi Rädyn Seppo.

Tosiasiassa hevistähän on viimevuosina tullut tietyllä tapaa ärsyttävä trendi ja mediaseksikäs. Kaikki on niin vitun "heviä". Jopa Katri Helena on heviä, kattilasarjoista puhumattakaan. Onneksi laantunmisen merkkejä on. Kiitos Teräsbetonin "loistavan" viisumenestyksen. Se pieni kapina ja uho, mikä siinä metallissa piileskeli vielä 80-luvulla on nyt poissa. Sääli, mutta onneksi sain elää sen hienon aikakauden. Laitan nyt Slayerin Reign in bloodin soittimeen.

"Learn the sacred words of praise, hail satan" -Altar of Sacrifice (Slayer)