Hernekeitto a'la sosiaalipsykopaatti

Elämällä täytyy sittenkin olla joku ihan oikea tarkoitusperänsä. Kun eilen vihdoin sain kammettua itseni ulos naapurin petoa uhmaten, tajusin tämän minulle räätälöidyn elämän tarkoituksen.

Broilerin fileesuikaleiden ja pastan toimiessa mielikuvitukseni kiihdyttimenä painelin lähikauppaan. Mielessäni pyöri jo kuva siitä muhevasta gourmet ateriasta, kunnes se kaunis ja kuolainen kuplani puhkesi. Pelkoni toteutui. Kaupan kulmalla se viekkaana teroitteli sanallisia kynsiä. Saatana! Sen reviiri ulottuu jo näin kauas. Saaliiksi voi siis joutua missä vain. Kukaan ei siis ole turvassa. Paluuta ei enää ollut, koska olihan hän uhrinsa jälleen havainnut.

Siinäpä sitä sitten viitisen minuuttia puhuttiin gastronomiasta, mikä liittyi hänen tapaansa laittaa hernekeittoa. Eipä jostain syystä jäänyt mieleen se resepti.

Siis kaikki tämä tapahtui 30min. tuon eilisen päiväkirjamerkinnän jälkeen. EIHÄN TÄMÄ VOI ENÄÄ OLLA MAHDOLLISTA...EIHÄN?!?! En voinut kuin nauraa ääneen...

Onko minut luotu hullumagneetiksi? Ilmeisesti, nimittäin tämä on saanut jo sellaiset mittasuhteet, että kutsuisin tätä jo taudiksi. Tämä tauti on nyt vain levinnyt koko elämääni. Ennenhän tätä ongelmaa esiintyi vain junissa. Olisi kai jo silloin pitänyt tajuta tämä vakavan sairauden orastava vakavuus.

Elämän tarkoituksenani on siis olla kaikkien kylähullujen elämää tylsimpien kertomusten jäteastia. Paskantärkeiden juttujen itkumuuri, turhien tarinoiden toivomuslähde. Mutta miksi minä? MIKSI?...kuuluu epätoivoisen ihmissielun kaihoisa ja murtunut, mutta niin vieno ääni.